Vilijami kirjoitti:Yleisesti ja kansainvälisesti jätön nyrkkisääntö on polkupyörässä 1-2 renkaanleveyttä maakosketuspisteen etupuolella, MUTTA löytyykö caster ja kpi arvoille tuollaista nyrkkisääntöä tai mitä se ei ehdottomasti saa olla ja miksi? Tuntuu että on top secret salatiedettä. Harmittaa kun inssiopinnoissa ei käsitelty näitä asioita riittävän syvästi, vaikka olin tuolloin jo vailla tietoa ohjauksen 3D geometrista.
Karting-autoissa ohjaus on miellyttävän napakka ja palauttaa jämäkästi, mutta olkapoikkeama on kaukana nollasta ja geometria ei näin sovi suoraan 2T3 käyttöön.
Minä en ole milloinkaan missään opiskeluissani tähän asiaan tutustunut muuten, kuin itsekseni. Näyttää kuitenkin siltä, että tätä salatiedettä ei ole olemassakaan, vaan kolmiulotteisia parametreja on liian paljon analyyttisen mallin luomiseksi ja tietämys on jäänyt toimivien kombinaatioiden vertailuksi toimimattomien kesken. Opetettavaksi jää vain muutama nyrkkisääntö.
Ennen kaikkea vaikeuksia analyyttisen mallin luomiseksi tuottavat erilaiset renkaat, joiden leveys ja kulutuspinnan muoto vaihtelevat. Ei siinä oikein mikään muu auta, kuin edes summittaisen statiikan laskeminen.
2T3 pyörän etupyörän geometria on ongelmallinen, sillä jättö tuottaa toiselta sivulta vinosti kannatettuna epäsymmetrisen palautusvoiman. Tähän oppilasprotoon tehtiin kolmen sentin jättö ja noin sentin negatiivinen olkapoikkeama. Nyt huomaan, että nollapisteohjaus olisi toiminut paremmin. Renkaan leveysdimensio olisi toiminut summittain symmetrisenä keskitysmekanismina ja reilusti vinon ohjauskulman aiheuttama etupyörän painopisteen ja ohjausakselin etäisyys jätön korvikkeena. Takapyörästä tehtiin summittain nollapistekannatettu.
Syytä lievään ja välillä voimakkaampaan oikealle vetelyyn en ole vielä selvittänyt. Ohjausvivun saa mukavasti polvitaipeeseen, kun pyörällä rullailee, jolloin voi helposti ohjata jaloilla sen aikaa, kun sählää jotain molemmin käsin. Toisaalta tällaiseen pyörään voisi soveltua itsepidättävällä mekanismilla toteutettua ohjauspyörää, jolloin kulkusuunta määräytyisi edellisen ohjauspyörän asetuksen mukaan, eikä tien kaltevuudet ja kuopat vaikuttaisi ohjauskulmiin.
Tällaisiahan olivat autot vielä 60-luvulla. Varsinkin kuorma-autojen ohjausvaihteet olivat niin isolla kierukkavälityksellä, ettei tiestä ohjauspyörälle päin juuri voimia tullut. Syy tähän oli tietenkin ohjaustehostimen puuttuminen, jolloin ohjausakselin piti olla melko pysty, jotta käsivoimat riittivät pyörien kääntämiseen. Ei siis painovoimaan perustuvaa palautusominaisuutta. Tämän ajan kuorma- ja linja-autoissa oli ratin kehällä urakkanuppi, josta rattia oli mukava pyöritellä useampi kierros. 
