TdH tilalle tuli Helsinki Velotour ja ekassa inkarnaatiossa oli satoja osallistujia ja eri ryhmät tulivat eri tavoin. Elitelle huusin kääntäkää tiukempaan tai ulommaiset osuvat kiveykseen. Olisivat kaatuneet kunnon kasalla, kun tulivat liian lujaa ysikymppiseen, jonka jyrkkyyttä ja korotettua kiveystä puut peittivät liian pitkään. Oli onni, että osuin paikalle su lenkillä ja totesin tarvetta olevan pyöräilijälle liikenteenvalvojana. En osannut arvata aggressiivisuutta ja nopeutta kärkiporukalta. Uhkarohkeasti kisaten tulivat. Tuolla asenteella, että kai siitä mahtuu, en ihmettele, että pro pystärikisoissa lähes aina joku kaatuu. Televisioiduissa isoissa kisoissa.
Eikö Lowrideissä ole ennenkin ollut nopea ja hidas ryhmä? Kisassa pidemmässä versiossa on navigointijuttu, kun ei mennä johtajan perässä. Vaatisi melkein suoraan eteen ja maamerkistä takaisin reitin. Jos siis ei lyhyttä sprinttikisamaista tee. Tälläinen tilaisuus useiden nojailijoiden paikallolossa muutenkin kuin kisassa ei toistu usein. Kuinka suosittua lyhyt kisa on? Helsingin Lowridehän oli muuten jonkinmoinen criterium vikana päivänä... Osallistuminen kisaan pitkä tai pyrähdys ei ole pakollinen, ei Helsingissä kaikki ajaneet. Ei se paljon vaadi, kun keskinäinen järjestys määrittää cup pisteet ja tuomaroi itse. Onnistuu se toisessa lajissa, miksei meiltäkin, kun onhan Nokiakin nojailijoiden miehittämä?
Minkälainen kisamuoto tai yhdistelmä viehättää porukkaa eniten? Lyhyt, pitkä, kuinka pitkä, maantie, maasto, alamäkiajo, rata, vai muu? Pitäisikö tuokin setviä tapahtumien luonteen setvimiseksi? Kinneristit tuskin hihkuvat maastomaratonista. Voiko eri osakilpailuissa olla eri luonne? Suositaanko yhden tyypin pyöriä ja pyöräilijöitä, vai tarjotaanko erilaisia tapahtumia kiritykeille, kiipijöille, nylkyille ja yleistaitureille? Vai pitääkö joka kisan olla samasta muotista?