Yritän hyviä ideoita esiin nousseista useiden kirjoitajien viesteistä kommentoida yhdellä kertaa.
Periaatteessa Jooseha kirjoitti oikein sen, ettei töyssyä päin ajaessa voi keventää kropan painoa istuimen päällä (helposti ja terveydelle turvallisesti kaikkien selkävaivojen kanssa), kuten pystypyörällä voi tehdä nousten seisomaan polkimille peffa irti satulasta. Jos ei sitten tee säänön vahviistavaa poikkeusta, jos selkäsi sen kestää Oppu. Poikkeus sääntöön on se, että on mahdollista nojapyörässäkin nostaa peffan penkistä, kun työntää jalat polkimia vasten kovaa hartiat kiinni penkissä ja kiristää keskivartalon lihaksia. Ei kuullosta kivalta selkävaivaisen toteutettavaksi, kun taitaa olla mallia suo siellä vetelä täällä. Joten en luottaisi tuohon mahdollisuuteen iskunvaimennuksessa. Ainakaan jos vaivasi ei ole tulevaisuudessa parantuvaa mallia.
Tuleva parantuminen ei auta lyhyellä tähtäimellä ja pahimmillaan liian pienillä renkailla kovilla paineilla iskut lyövät niin pahasti läpi, että jotkut vaivat pahenevat. Vaikeaa on arvioida, kun emme tiedä, mikä ja missä vaivasi on sekä kuinka paha versio se on. Ei sillä että lekuri tai terveydenhuoltoon olisin koulutukseltani, mutta täällä on ainakin neljä selkävaivaista eri vaivoin. Joitain kokemuksia löytyy.
Ei mitään käryä siitä, minkälainen ohjaus voisi toimia, kun ei ole tietoa vamman sijainnista ja laadusta. Ei ole takeita kummankaan ohjaustyypin paremmuudesta juuri sinulle juuri sinun tarpeiden ja mieltymysten suhteen. Sitä ei kukaan voi sanella sinulle. Pahimmassa tilanteessa haluaisit ja tarvitsisit sellaista ohjausta, jota vaivasi estävät käyttämästä ainakin pidemmillä matkoilla.
On lähinnä uskon asia tässä vaiheessa, mikä versio voisi toimia edes teoreettisesti. Käytännössä ajamista vaatii ongelmien tunnistamiseksi, jos niitä edes esiintyy. Sikäli olisi kätsyä päästä sekä ala- että yläohjatun puikkoihin mahdollisimman pian.
Jos ei kauhea hätä ole, voi ihan ilman ostopainetta tehdä koeajon alaohjatulla, koska kaksipyöräisen hankinta on lähdettävä liikkeelle pääsyn oppimisesta. Nousun oppiminen tuulee kaukana takana tärkeysjärjestyksessä, kun hallintakin on opittava ensin tasamaastoon. Tärkeintä edes yhdenlaisen nojapyörän koeajamisessa on se, että on vertalukohdetta ja tietoa siitä, miltä nojapyöräily vaikuttaa.
Ei ole ihmeellistä, jos alun jyrkkä oppimiskurvi lyö jauhot suuhun kaksipyöräisten harkinnan suhteen. Kolmipyöräiset kuulemmat täristävät enemmän ja useammin kuin kaksipyöräiset, kun eri akselien suhteen esiintyy useampia voimakomponentteja kuin kaksipyöräisessä puhumattakaan vaikeammasta epätasaisuuksien väistelystä. Sitäkin on mietittävä.
Helsingissä on muutama trike, en tiedä, onko kosher paljastaa nimimerkkejä omistajista mahdollista koeajon kinuamista varten, joten vapaaehtoiset yksityishenkilöt ilmoittautukoot. Nimimerkki ajou on maahantuoja ja myyjä useammalle vaihtoehdolle toimien Vantaalla. En vain tiedä halvimmin mallin hintaa. Taitavat olla yli budjettisi.
Tukholmassa koeajoin http://www.kmxkarts.se edustamaa KMX Karts Viper R trikeä. En tiedä, onko Suomessa edustusta kyseisellä merkillä. Tukholmassa kyseessä ei ole perinteinen kivijalkapyöräkauppa, vaan kauppias tai useammin isänsä jakaa toimistoa muiden firmojen kanssa ja koeajon buukkaamalla hakevat pyörän viereisestä autotallista. Ei ollut hirveän kallis hinta, mutta silti tyyriillä puolella budjettiisi nähden. Eri malleja löytyi, mutta tosi pieniksi menevät renkaat halvemmissa malleissa lisäten iskujen määrää ja voimaa. Muutenkin tuon firman pyörät vaativat pienikokoista kuskia. 170 cm pitkänä kääntösäde oli rajattu, jos en 28, muistaakseni, millin renkailla kallistanut painoani sivulle, mikä on huono asia selkäkipuiselle. Rajaus absoluuttisesti tuli siitä, että aika pienillä käännöksillä renkaan takimmainen osa tuli reiteen kiinni ja siinä vaiheessa kääntösäde oli hyvä kaupunkiin, mutta vaatimuksena oli käden nosto ohjaustangon päälle siltä puolelta, johon käännytään. Kun ohjaustankokin osui minuun. 15 cm pidemmälle... 
Trike lienee useimmiten painavampi, varsinkin 1500 € ylärajalla kuin monet kaksipyöräiset ja varsinkin pahoissa kellarista tielle viemisreiteissä pyörän koon lisäksi myös paino voi rankaista, jos ei voi taluttaa kantamatta. Kantaminen on syävlätä kipeänä varsinkin ahtaissa paikoissa isolla pyörällä. Iso miinus Streetmachinelle on sen suunnittelu maailmanympäripyöräksi= noin 19 kgn paino ilman lokareita nykymuodossaan leveillä renkailla Mistä tuli mieleen, että iskunvaimennusta ajatellen edestä ja takaa jousitettu Streetmachine levein renkain kertoo, mihin voi päästä ilman passiivista iskunvaimennusta pehmustein. Siten se on hyvä lähtökohta toivottavasti lisävammautumista välttävään ajoharjoitteluun. Siinä on se miekan kaksiteräisyys. Jos kaatuu, painava pyörä on ikävämpi hallita ja yrittää pitää pystyssä kuin kevyt, vaikka kuinka juoksen varmistajana taraksta avustaen. Olen kevyempi luultavasti, kun olen niin paljon lyhyempi, se rajoittaa kykyäni pitää sinua pystyssä, jos pyörä horjahtaa. Tuli todistettua PM kisoissa Cone3 pyörän pystyssä pitovaikeuksissa, kun ajaja plus pyörä olivat reilusti minua painavampi yhdistelmä.
Onko tietoa, onko Streetmachine vieläkin malli, jolla on tehty enemmän maailmanympärimatkpoja kuin muilla malleilla yhteensä, kuten tilanne oli HPVelotechnkikn mainosten mukaan joskus vuosituhannen vaihteen lähellä? Sen luulisi vaikuttavan suunnitteluun, painoon ja kestävyyteen, mistä syystä yksi iso miinus pyörälleni ostoaikeissa on alkuperäisen ostajan kärsimä runkovaurio kesken reissua, jonka ammattihitsaaja korjasi ja pyörällä on jaettu ilman draamaa vuosia useamman omistajan toimesta. Mullakin ihan reikäpäisiä mäkien laskuja hyppyrimäen tyylisillä nopeilla mäestä tasaiselle muutoksilla, joissa jousitus painuu pohjaan. Varmaan lähellä 50 km/h, ellei yli. Sikäli happotesti on henkilökohtaisesti tehty ja pyörällä on ajettu tonnin päälle senkin jälkeen ilman ongelmia rungon kestävyydestä. Minulle pyörän myynyt ei tiennyt yksityiskohtia pyörän hajoamisesta. Ei pitäisi haitata koeajoa, mutta kannattaa vaaratekijä ottaa huomioon ostoharkintaa tehtäessä. Pyörä on iäkäs, mutta nojapyörät ovat rungoiltaan normaalisti pitkäikäisiä verrattuna pystypyöriin. Sikäli ihme juttu, että edes paljolla kuormauksella monipäiväisessä reissussa alkuperäinen omistaja onnistui murtuman saamaan aikaan. Ei mennyt putken läpi kumminkaan.
Muistaakseni tehdaspenkki Streetmachinessa sätyy 35-45 asteen välissä ja aluksi ennen startin oppimista rittävästi oli kusi sukassa koko ajan, mitä jos joudun pysähtymään ja ei ole likennemerkkiä, josta vedän itseni liikkeelle, kuten tein pyörän matkahuollosta haettuani? Aloitin 45 asteella ja ei kyllä riittänyt taidot silläkään ajamiseen ja startteihin. Oli paljon helpompaa aloittaa istuen selkä pystyssä irti selkänojasta. Tasapainottelu oli lantiosta ylös kuin pystypyörässä toisin kuin nojatessa. uskalsin nojata selkänojaan vasta vauhtiin päästyäni ja tasapainoilun helpotuttua renkaiden gyroskopiasta johtuen. Silti taisin tiputtaa pian taaimmaiseen asentoon selkänojan ekalla reissulla, kun totesin, ettei vain onnistu vielä selkä penkissä startti. Ajaminen vaikeutui 10 astetta selkänojaa laskemalla, joten ihan alkuun voi olla vähän nihkeää ajaa millään 45 astetta jyrkemmin nojaavalla.
Voi reikä päässä, en muista, missä nykyinen nojakulma menee
Pitää käydä arpomassa, kännykän mittausappilla myöhemmin, arvaus luokkaa 30-33 astetta. Eli parempi opetella, kuten pehtoorismies ja minä, alkuunsa rutiinin ja vauhdin hankinta startissa selkä penkistä pystypyörää simuloiden. Taitojen karttuessa vasta nojaten.
On aikaa siitä, kun olen pystymmissä kulmissa ajellut, joten muistikuvat eivät enää ole tarkat sille, miltä mikäkin selkänojan kulma tuntui selässä töyssyihin ajessa. Ajan kanssa olen siirtynyt iskunvaimennuksen noustua tärkeimmäksi asiaksi leveisiin renkaisiin ja hankkinut uuden takajousen, joten ei muutenkaan ole vertailukelpoista tietoa minulla. Hihasta ravistaen 45 astetta löi ikävästi töyssyissä silloin käytössä olleella huonosti iskuja vaimentavalla vanhan mallin Marathon Racer 40 mmn renkailla. 35 astetta samoilla renkailla vei terää pois tälleistä, mutta otti silti vielä kovissa tälleissä ikävästi. Aiempi versio istuimesta oli ihan erilainen ja kisamaisempi 21 astetta ja sillä vauhdit kasvoivat selvästi pinemmän ilmanvastuksen takia, joten töyssyihin tultiin lujempaa. Kyllä senkin sai lyömään selkään kovissa vauhdeissa täällä yleisissä routavaurioissa. Vauhdit eivät olleet lähelläkään sellaista, mihin selkävaivaisen pitäisi mennä, jos ei aja tunnetusti hyväkuntoisella pätkällä. Minulla ei ollut pehmustetta kuin peffan alla, joten selkäpuolella olisi lisättävissä apua. Ei ole nykypenkissäkään selkäpehmustetta vielä. Mutta pitkälti kuoleentunut takajousi on myös vaihdettu nykyisen pystympään malliin.
Näköjään on erilaisia mielipiteitä ja makuja ympärilleen näkemisen ja selkänojan kulman suhteen. Useimmat varmaan allekirjoittavat sen, että mitä vähemmän kokemusta ajamisesta on, sitä helpommin menettää tasapainon kääntäessä päätä paljon sivulle kovin makaavassa ajoasennossa. Syitä on ainakin kaksi. Tasapainoaisti toimii vähän kuin vatupassi nesteellä, joka hölskyy ja tasapainoelin "mittaa" nesteen sijaintia. Kun ihminen on totutettu ja tarkoitettu pystyasentoon, on sänkyä lähestyvät kulmat epäluonnollisia ja vähemmän käytettyjä. Joten epätarkoituksenmukaista mukamas tehdä hyvin tarkaksi. Pöh. Hallintataitojen ollessa vajaita aluksi, mikä tahansa massan siirto pois pyörän keskiviivalta haittaa. Siten pään siirto muuttaa pyörän painopistettä ja pyörä heiluu ilman normaaleja ohjauksen kallistus- ja kääntöliikkeitä.
Hiharavistusmuistikuva näkemiselle erilaisilla nojakulmilla eroaa hieaman Pastorin ja jviirretin kommenteista. 45 astetta rillipäänäkin riitti mainiosti paljon parempaa ympäristön näkemiseen kuin pystypyörillä mummiska-asennossakin on. Sivuilta tulevilta teiltä porukan havainnointi onnistui yllätävän hyvin, kun vain katsoi kauempaa. Ei siis hirveän monta kymentä metriä etukäteen tarvitse kiinnittää huomiota kääntämättä päätä, kun useimmiten näki muut liikkujat. Silmiä liikuttamalla pää eteen päin lyhensi etäisyyttä, jos ta näkee sivulta tulijat. 35 asteessa oli pakko käännellä päätä helsingin keskustassa. Erikoistapauksena pensasaidat, mikä on ongelma kaikialla. Niissä otin tavaksi ahtaudesta ja näköesteestä sekä liikenteen yleisestä tiheydestä riippuen useimmiten nousta pystyyn selkä penkistä. 21 astetta vaati uudet silmälasit pilottilasien muotoisena niin lähelle poskia lasien alaosan tuoden kuin mahdollista ja optikkoliikkessä linssin terävimmän näön hionnan sijoittamisen paljon alemmas kuin normaalikäyttöön tarkoitetuilla laseilla. 21 asteessa ilman mainittavaa niskatukea päätä eteen kääntäen on nopeusetu muu selkä 21 asteessa ja päätä eteen työntävällä niskatuella.
21 sateen penkillä ajaminen vaatii paljon paljon enemmän hallintataitoa kuin 30 astetta ja en suosita terveellekään ilman vuoden ajokokemusta ainakaan kaupunkiliikenteessä, jos ei ole keskivartalon haliinta ja voimat kovakuntoisen hallintalajeja harrastavan tasolla. ihan eri maailma kuin sporttisesti kuntoilevan penkeillä ajaminen. Kisakireä on eri maailma kuin kuntoilijan maailma. Joten näkemistä en edes pitäisi aloittelijalle merkittävänä asiana. Vaikka hallintataidot hankittua on mahdollista katsoa sivulle 90 astetta ilman pyörän heilumista. Se ei onnistu alkuun, vaikka muuten onkin käärmetanssija pyörän päällä noin makaavassa kulmassa pää eteen osoittaessa. Vieläkin gurummaksi menoksi menee pään kääntely noin paljon hallintataitovaatimuksilta. 21 asteen kulmalla oli alkuun tosi hankalaa katsella liikennettä pään kääntelyn vaikeudesta johtuen ja maisemia minimaalisella niskatuella, jonka ansiosta etenin sieraimet edellä silmät pilviä enemmän kuin maata nähden. Jos en kääntänyt silmiä alas. Kypärän ja niskatuen yhteispeli ei aina onnistu joka mallien välillä pään sivuun kääntämisen suhteen missään asennossa ilman pään nostamista niskatuesta. Siinä on taas riskitekijä mietittäväksi, kestääkö selkäsi ja niskasi niin monta toistoa liikenteessä, mitä reissuissasi esintyy? Onneksi aina voi ajaa hitaammin pystyssä istuen niskaa leputtaen. Hitaasti ilman vastusta tärkeämpänä iskun vaimentamisen takia.
Ei voi tietää, miten pääsi reagoi niskatuettomuuteen tai niskatukeen, kun emme tiedä vammasta mitään. Tuunaus itselle sopivkasi on pop. Leuka rinnassa ajaminen ei välttämättä ole hyvästä millekään osasta selkää, mutta rasitus kasvaa nojaavammilla ajoasennoilla yläselkään eniten, jos päätä taivutetaan eteen kompensaatioksi silmien nousulle taivasta kohden.
On ergonomiamieltymys, viitsiikö ja jaksaako opetella silmien kääntämistä alas vähentääkseen niskan eteen taittamisen tarvetta lähelle eteen näkemisen mahdollistaakseen. Se on tärkeä turvallisuustekijä esteiden väistelyssä. Kuinka usein jaksaa ja viitsii sekä selkä kestää nousta nojaavasta asennosta ylemmäs esteiden ohi pujotelua varten per normaali ja pisin reissu? Sitä tuskin tiedät itsekään ilman useita ajokertoja. Kun tein vatsalhasharjoitteita ajaesa, kunto kohosi itsestään, mutta menihän siinä aikansa ja talvikaudella kuntosalittreenistä oli iloa. Ei voi olettaa, että kipuisa voi tehdä ollenkaan pystyyn nousua ylimääräisenä, jos et ole kovakuntoinen ja vaivasi mahdollistaa pysähtymisetä useammat nousut penkistä.
Pääkaupunkiseudun liikenne on mallia valot, startti, kiihdytys, x sataa metriä, yleensä tosi vähän, pysähdys valoihin, toisto. Siten korteissa on paljonkin vastsalihastreeniä, mikä sulkee ulos heti kaikki kisamallit. Ensin pitäisi oppia hallitsemaan pyörää, jotta voi ajaa koelenkkejä nähdäkseen, miten paljon joutuu normalisoituneessa ajossa nousemaan ylös selkänojasta. Kestää aikansa oppia startit sellaisiksi, että nojaavassakin kulmassa selkä penkissä lähtö on rutiininomaista. Kevyellä pyörälä on etu tässä raskaaseen pyörään verrattuna, kun kiihtyy helposti vakaaseen vauhtiin. Ei kannata vajain taidoin aliarvioida tätä etua. Usein vain hinta kaupallisissa pyörissä pompsahtaa äkkiä yli budjetin painon pudotessa.