Keskiviikko 18. huhtikuuta, keskipäivä, Opio.
Minulla on päälläni liian paljon vaatetta, on kuuma. Olen Opiossa, nousemassa Chemin San Peyre’n jyrkkää ylämäkeä, joka huipentuu 19% nousuun juuri ennen mäen päällä olevaa tasa-arvoisten teiden X-risteystä. Pusken ylöspäin hyvällä kadenssilla, melko lailla kaikki paukut pelissä ja nautin jokaisesta irvistyksestä. Shimanon sähköavustuksen olen kytkenyt Boost-asentoon jo mäen juurella, sillä minulla on vähän kiire. Pitää ehtiä tekemään ruokatunnilla välitarkastusta talolleni, jossa on menossa kattoremontti poikkeuksellisen rankan talven vaurioiden korjaamiseksi.
Aamulla duuniin lähtiessä oli vielä viileää, niinpä vedin ylleni lyhyet säämiskälliset pyöräilyhousut ja niiden päälle farkut, lyhythihaisen teknisen aluspaidan ja sen päälle pitkähihaisen pyöräilypaidan ja tuulitakin. Nyt keskipäivällä vaatetukseni on muuten sama, mutta tuulitakin olen sullonut satulan alla olevaan satulasäkkiin ja räikeän keltaisen pyöräilypaitani vetoketju on ainakin puoliksi auki. Aivan liian monta kerrosta vaatetta, mutta mitäpä tuosta, hyvähän se on kropan tottua tuleviin kesän hellelukemiin. Vielä muutama polkaisu ja mäki on voitettu.
Aurinko on tähän vuodenaikaan keskipäivällä korkealla taivaanlaella, pyöräilijän varjo kadulla on vain mitätön tumma läiskä. Kevät on ollut sateinen ja kylmä, mutta nyt on kirkasta ja lämmintä, sää tuntuu enteilevän kesää ja tuntuu saavan koko luonnon heräämään talvihorroksestaan. Eikä pelkästään luonnon, vaan myös ihmisen sisällä piilevän pyöräilijän sielun. Jostakin virtaa kroppaan huumaavaa energiaa, endorfiinit valtaavat vähäisen mielen kaikki sopukat.
Ajopelinä allani on vain reilun kuukauden vanha, 700 km ajettu täysjousto eMTB, ranskaksi VTTAE, ”velo tout terrain assistance electrique”. Lapierre Overvolt 527i, Shimanon koneella. Hieno peli, ranskalainen. Laite on vielä aivan alkuperäiskunnossa, ainoastaan renkaat olen ”kokeeksi” vaihtanut 70 mm leveisiin Schwalben Super Moto-X:iin, jotka rullaavat huomattavasti paremmin kuin alkuperäiset hardcore plussakoon maastokumit. Työmatkalla ei oikeastaan maastokumeja tarvitse, jos ei ehdoin tahdoin halua syvälle metsään mennä. Muut polut sujuu hyvin näillä Super Motoillakin.
Risteys lähestyy ja mietin reittivalintaa. Kääntyisinkö oikealle Chemin du Moulin’lle, jolloin välttäisin viimeisenkin vilkkaan tien pätkän, vai ajanko lyhintä reittiä suoraan risteyksen yli. No suoraan, nythän on vähän kiire. Oikealta ei tule ketään, vastaan tulee jotain liikennettä, ainakin yksi auto ja ehkä mopopoika sen perässä. Risteyksen vieressä vasemmalla on takorautainen Croix, jollekin pyhimykselle omistettu risti, joka todistaa tämän maan vahvasta kristillisestä menneisyydestä. Menneisyydestä, joka pikku hiljaa korvautuu islamilaisuudella ja herra ties millä pyhillä, toinen toistaan hullummilla uskomuksilla, mietin kyynisenä.
MIT.?!!... Jostakin tyhjästä ilmestynyt auton keula osuu vinottain fillarini vasemmalle puolelle, etuhaarukkaan ja johonkin vasemman polkimen tienoille. PAM! Tästä jää valokuva päähäni. Tuo ristin pyhimys ei varmaankaan oikein pitänyt kyynisistä ajatuksistani ja päätti muistuttaa elämän satunnaisuudesta. Filmi pätkii tässä vaiheessa, seuraavista hetkistä päähäni on palanut kaksi valokuvamaista räpsyä, ensimmäisessä olen lentotilassa pää alaspäin ja näen auton eturenkaan suoraan naamani edessä, seuraavassa makaan asfaltilla muutaman metrin päässä autosta selälläni ja ähkin, en pysty nousemaan ylös. Väsyttää, nyt saa muut hoitaa hommat tästä eteenpäin, mä lepään just nyt tässä s…na.
Mihin sattuu? Mihin sattuu? Jankkaa pääpuolessa touhuava kaveri ja huutelee samalla ympärilleen olevansa pompier, paikallista pelastushenkilökuntaa. En saa juuri sanaa suustani, kun henki ei kulje, mutta näytän kädellä oikeaa lonkkaa ja ähkin että vaikea hengittää. Älä liiku, ota rauhallisesti, ambulanssi on tulossa, mä pidän päätä paikallaan. Saatko liikutettua varpaita… hyvä. Sattuuko selkään? No ei, jalkaan sattuu. Osuiko päähän? Ei kai. Mikä päivä nyt on? Keskiviikko, näkyykö pyörässä tai jossain pientä sinistä säkkiä, siellä on puhelin, pitää soittaa vaimolle. Väkeä alkaa olla ympärillä aika paljon. Hetken kuluttua puhelin on kourassani ja soitto tehty, ei tässä hätää, mutta jalka taitaa olla paskana. Ota vani ja tule hakemaan pyörä pois, mä odottelen lanssia tässä.
Onko se tajuissaan, huutelee naissantarmi ja tulee viereen, alkaa kysellä henkilökohtaisia, nimeä ja sellaista. Opastan sen kaivamaan lompakon siellä jossain olevasta sinisestä pikkusäkistä, sieltä löytyy kaikki tarvittava. ”Mä näin kaiken”, sanoo kai se mopolla ajanut nuori mies. Hyvä, ajattelen. ”Me ei nähty mitään”, vakuuttaa puolestaan päälle ajaneen ainakin kasikymppisen kuljettajan vaimo santarmille. Hienoa. Jos ei sattuisi liikaa, niin nauraisin huutonaurua.
No niin, vaihdetaan, me otetaan homma haltuun tästä eteenpäin. Lanssi on tullut paikalle ja homma alkaa alusta. Kukaan ei tunnu tietävän mikä päivä on, tiukkaavat sitä ties monettako kertaa minulta. Verenpaineen mittaus tuntuu kuitenkin jotenkin rauhoittavan niitä, 140 ja syke 85, sehän jää henkiin, ei sillä hätä ole. Pyytelevät anteeksi, kun laittavat formulatyylisen jättikokoisen niskatuen ja siirtävät johonkin muotoonsa jäykistyvään high-tech lavettiin, joka lienee vähintään esiaste ruumisarkulle. Santarmi käy vielä puhalluttamassa, sitten roijaavat Grassen sairaalan urgencesiin.
Oikean reisiluun kaulan murtuma siirtymän kera, luu poikki kuin sahalla vedettynä. Vasen solisluu on ”siirtynyt”, mutta ei kaipaa hoitoa, korjaantuu itsestään ajan kanssa. Muita ruhjeita vähän siellä täällä, mutta ei mitään vakavaa. Jään odottamaan seuraavaa päivää morfiinihöyryissä ja yöllä jalka laitetaan vielä keskiaikaiseen vetositeeseen kipujen takia. Ensimmäinen korjaussuunnitelma aamulla on lonkan täysproteesi, ”ceramic-ceramic”. Puolilta päivin leikkaustiimi on kuitenkin jo tehnyt uuden suunnitelman ja päättänyt edetä säästävällä operaatiolla, siistivät murtuman ja tekevät jotain josta en tajua mitään. Mutta tarkoittaa kolmea kuukautta ennen kuin voi alkaa taas varata jalalle ja on kuolion vaara, jos pelleilen liikkumisen kanssa. Okei, okei. Hyvä, jos hyvä tulee. Laitan nimen paperiin tajuamatta todellisuudessa yhtään mitään. Go.
Titaania, titaania
Ei s….na! Röntgenkuva omasta uudesta lantiosta näytti aika rajulta. Leikkauskertomus kertoo, mitä lopulta tehtiin: 180 mm pitkä ja 11 mm halkaisijainen putki on vasaroitu reisiluun yläpäähän, siitä läpi ylöspäin vinottain on vedetty harvakierteinen tukeva titaanipultti, joka kiinnittää pallonivelen takaisin alkuperäiselle paikalleen ja homman viimeistelee putken alapäähän poikittain vedetty lukkopultti. Kaikki osat ovat titaania, niin ei ole liian painavaa pyöräilijällekään nauraa kirurgi. Oma nauruni taisi jäädä vähän irvistyksen yritykseksi.
Ensimmäinen siteiden vaihto
4. toukokuuta, kotona
Operaatiosta on kulunut kaksi viikkoa, kotona olen ollut jo yli viikon. Toipuminen on edistynyt hyvin, leikkaushaavat ovat siistejä, niitit otetaan viikon kuluttua pois. Ruhjeet katoavat pikkuhiljaa samaa tahtia kipujen kanssa.
Pääsen liikkumaan sisällä ”deambulateurilla”, nelijalkaisella härvelillä, jonka suomenkielistä nimeä en tiedä, mutta se muistuttaa erehdyttävästi Harley-Parkinsonia, rollaattoria. Pyöriä tässä ei kuitenkaan ole ja solisluu vähän huutelee vastalauseita liian innokkaalle liikkumiselle.
Terveydenhoito on täällä Ranskassa kyllä erilaista kuin Suomessa. Tämä operaation jälkipyykki sujuu niin, että sairaanhoitaja käy kotona joka päivä putsaamassa haavat, vaihtamassa siteet ja pistämässä veritulpan estoainetta kroppaan. Verikokeen se ottaa pari kertaa viikossa. Fysioterapeutti käy myös kotona kolme kertaa viikossa. Senttiäkään ei ole vielä itse tarvinnut maksaa mistään.
Fyssari on ollut tyytyväinen edistymiseen, kun jalka on jo ihan jonkunlaisessa kontrollissa. Tavoitteena on nyt minimoida lihasmassan katoaminen ja sitten kolmen kuukauden kuluttua aloitetaan kävelemisen opettelu uudelleen – se onkin itselleni jo kolmas kerta aikuisiässä, tällä kertaa vähän eri syystä kuin aiemmin.
Kalustovauriot
Kaveri kävi viime lauantaina jeesaamassa ja nosti Lapierren ulos vanista tuohon pihalle ja pyöritteli sitä niin että itsekin pystyin vähän jotain parvekkeelta käsin katselemaan. Pyörä näyttää päällisin puolin oikeastaan ehjältä. Paitsi, että se on ajokelvoton. Joko vasen kampi on vääntynyt tai sitten koko keskiön akseli on vääntynyt siten, että kampi ottaa kiinni chain-stayhin ja estää pyörittämisen. Jos ongelma on keskiössä, niin se on tietysti samalla varmaankin moottorin romutustuomio. Etuvanne on reilusti kiero, takavanne vain vähän. Kummatkin ovat 35 mm sisäleveyksisiä ja tiheäpinnaisia tukevia pulikoita, veikkaisin romutustuomiota niille. Vasen poljin on paskana. Satula sojottaa vasemmalle – omista nivusruhjeistani päättelen, että se on vääntynyt samalla, kun itse olen poistunut pyörän päältä vasemmiston suuntaan. Satula sinänsä on saanut vain jotain pintanirhaumaa, hissitolpan kunnosta tai toimivuudesta en tiedä, se jäi testaamatta. Meille jäi myös pieni epäilys, että koko runko olisi aavistuksen ”ropeliksi” vääntynyt.
Koska fillari oli onnettomuuden sattuessa lähes uuden karhea, niin helposti lähden keskustelemaan vakuutusyhtiön kanssa kokonaan uudesta fillarista. Mutta aika näyttää, mitään korvaushommia en ole pystynyt edistämään, sillä santarmien lupaamaa raporttia onnettomuudesta ei vielä ole käytettävissä.
Tältä se romu näytti ennen onnettomuutta:
