En muista olenko tätä Matti Tolvasen asiantuntijalausuntoa täällä jakanut jonka hän minulle hyvän hyvyyttä kolme vuotta sitten teki mutta laitanpa uudestaan koska keskustelu käy vielä siitä. Matti Tolvanen on rikosoikeuden professori ja kirjoitti tohtoriksi nimenomaan tieliikennerikoksista. Tämä lausunto oli kirjoitettu avukseni päästä käsittelemään tapausta korkeimmassa oikeusasteessa.
"Asiantuntijalausunto:
Polkupyöräilijän paikka tiellä ja liikenneturvallisuuden vaarantaminen
23.4.2018
Lausunto liittyy asiaan Turun HO 1.3.2018
R 17/810
Lausunnon kohde
Otan lausunnossa kantaa siihen, miten tieliikennelain säännöstä polkupyöräilijän paikasta tiellä tulisi tulkita ja tulkinnan vaikutuksesta rikosvastuuseen. Otan kantaa myös siihen, olisiko tähän tulkintakysymykseen perusteltua hakea valituslupaa korkeimmalta oikeudelta. Näyttökysymyksiin en ota kantaa.
Säännös ja sen tulkinta
Polkupyöräilijän paikasta tiellä on säädetty tieliikennelain 8 §:n 1 momentissa. Sen mukaan ajoneuvoja on kuljetettava ajoradalla. Jos tien oikealla puolella on piennar, jolla ajo käy haitatta päinsä, polkupyörää ja muuta moottoritonta ajoneuvoa sekä mopoa on kuitenkin kuljetettava pientareella.
Säännöksen soveltamisessa on olennaista se, mikä merkitys sanoille ”ajo käy haitatta päinsä” annetaan. Tulkinnan kaksi ääripäätä ovat: a) ajaminen ajoradalla on sallittua vain, jos pientareella ajaminen on mahdotonta ja b) ajaminen pientareella tuntuu pyöräilijästä epämukavalta. Selvää on, ettei ensin mainittu tulkintavaihtoehto ole edes säännöksen sanamuotoon mahdutettavissa. Hylkään siten tämän tulkintavaihtoehdon. Myös toinen tässä mainittu tulkintavaihtoehto on ongelmallinen, koska haittaa tulee arvioida objektiivisesti. Liikennesääntöjen tulee olla kaikille samat, eikä tienkäyttäjän mieltymyksille tule antaa tulkinnassa sijaa.
Realistinen tulkintavaihtoehto löytyy äsken mainittujen ääripäiden välistä. Haitta voi ilmetä siten, että ajaminen pientareella on suorastaan vaarallista pientareen kapeuden tai huonon kunnon vuoksi. Haittaa pitää arvioida tapauskohtaisesti. Pientare voi olla ajoon soveltuva kesäkelillä päivällä, mutta turvalliseen liikkumiseen soveltumaton talvella tai pimeän aikana. Varteenotettava turvallisuusriski on laissa tarkoitettua haittaa, joka oikeuttaa kuljettamaan polkupyörää pientareen sijaan ajoradalla.
Säännöstä on perusteltua tulkita niin, että haitta voi ilmetä muutoinkin kuin suorastaan turvallisuusriskinä. Etenemisen hidastuminen on laissa tarkoitettua haittaa, koska haitan käsitettä ei ole säännöksessä kytketty vain turvallisuuteen. Minkä asteinen kulun hidastuminen on tulkittava haitaksi, jää tapauskohtaisen lain soveltamisen varaan. Tässä arvioinnissa merkitystä on muun muassa sillä, miten pitkä matka pyöräilijän olisi pientareella ajettava ja mikä olisi hänelle siitä aiheutuva ajan menetys.
Säännöksen tulkinnassa on otettava huomioon myös se, onko polkupyöräilijän kulku ajoradalla ennakoitavissa. Tässä on kysymys ennen kaikkea ajoradalla ajamisen vaikutus RL 23 luvun 1 §:n tulkintaan. Kun kysymys on pimeässä tai hämärässä ajamisesta, on tietysti lähdettävä siitä, että polkupyörän varustus on lainmukainen. Polkupyörässä täytyy olla ajoneuvolain 25 §:ssä säädetyllä tavalla tarpeelliset valaisimet ja heijastimet. Näistä seikoista on määrätty yksityiskohtaisemmin Trafin määräyksellä (TRAFI/20118/03.04.03.00/2016, kohdat 5.2. ja 5.3.). Jos polkupyörän varustus täyttyy tämän määräyksen vaatimukset, polkupyöräily pimeälläkin on sallittua ja pyöräilijä voi perustellusti olettaa muiden tienkäyttäjien ottavan lukuun sen, että liikenteessä voi olla myös polkupyöräilijöitä.
Tulkinnassa on relevantti myös TLL 30 §, jossa on säädetty varovaisuusvelvollisuudesta kevyttä liikennettä kohtaan. Pykälän mukaan ajoneuvon kuljettajan on kohdatessaan tai ohittaessaan muun muassa polkupyöräilijän annettava tälle ajoneuvon koko ja nopeus huomioon ottaen turvallinen paikka tiellä. Velvollisuus turvallisen tilan antamiseen koskee erityisesti moottoriajoneuvon kuljettajia. Tieliikennelain 23 §:n 1 momentti puolestaan korostaa tilannenopeuden merkitystä ja ajo-olosuhteiden huomioon ottamista. Jos näkyvyys on pimeän takia heikko, ajoneuvon nopeutta on alennettava niin, että kuljettaja kykenee hallitsemaan ajoneuvonsa kaikissa ennakoitavissa olevissa tilanteissa. Jos polkupyöräilijä ilmestyy kuljettajalle ”yllättäen” eteen, kuljettajan on katsottava laiminlyöneen sovittaa ajoneuvonsa nopeus TLL 23 §:n 1 momentissa säädetyn mukaiseksi.
Hovioikeuden tuomiossa on ihmetystä herättävällä tavalla otettu arvioitavaksi myös tieliikennelain 8 §:n 3 momentti, joka ei ole tässä tapauksessa lainkaan relevantti. Momentti tulisi sovellettavaksi tapauksessa, jossa pientareella ajo kävisi haitatta päinsä, mutta pientareella olevan tilapäisen esteen takia pyöräilijä olisi pakotettu siirtymään pientareelta ajoradalle. Momentti ei sen sijaan sovellu lainkaan tapaukseen, jossa pyörää kuljetetaan koko ajan ajoradalla siksi, ettei pientareella ajaminen käy haitatta päinsä. Tämän momentin ottaminen mukaan tapauksen arviointiin hämärtää sitä, että ensi sijassa tapaus on ratkaistava TLL 8 §:n 1 momentin tulkinnalla. Pykälän 3 momentti koskee kaikkia ajoneuvon kuljettajia, se on siis yleinen poikkeussäännös verrattuna pykälän 1 momenttiin.
Tieliikennelain 8 §:n 1 momentin soveltaminen ja liikenneturvallisuuden vaarantaminen
Liikenneturvallisuuden vaarantamiseen syyllistyy tienkäyttäjä, joka tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo tieliikennelakia tai sen nojalla annettuja säännöksiä ja määräyksiä siten, että se on omiaan aiheuttamaan vaaraa toisten turvallisuudelle (RL 23:1). Huolellisuusvelvollisuus liikenteessä määritellään liikennesäännöillä. Liikennesääntöjen mukaan toimiva ei syyllisty rikokseen, koska hän ei riko rikosvastuun edellytyksenä olevaa huolellisuusvelvollisuutta. Jos pyöräilijällä tulkitaan olleen oikeus kuljettaa pyörää ajoradalla ja jos pyörän varustus on ajoneuvolain 25 §:n ja sitä täsmentävän Trafin määräyksen mukainen, pyöräilijä ei ole tahallaan tai huolimattomuuttaan rikkonut tieliikennelakia tai sen nojalla annettuja säännöksiä ja määräyksiä.
Rikosvastuu ei sitä paitsi perustu pelkästään objektiiviseen arvioon siitä, oliko liikennesääntöjä noudatettu. Pitää myös kysyä, oliko sääntöjen rikkomisesta epäillyllä mahdollisuus toimia tapauksessa toisin. Jos pyöräilijä turvallisinta pyörän kuljettamisen tapaa punnitessaan päätyy pitämään turvallisimpana ajoradalla ajamista, hänet voidaan vapauttaa rikosvastuusta myös subjektiivisella perusteella. Näin siitä huolimatta, että jälkikäteisarvioinnissa tuomioistuin päätyisi haitan tulkinnassa toiseen käsitykseen kuin pyöräilijä. Huolimattomuutta pitää arvioida sen tiedon perusteella, joka rikoksesta epäillyllä oli ennen vahinkotapahtumaa. On kysyttävä, oliko pyöräilijän toiminta sellaisena kuin se näyttäytyi hänen käytettävissään olevan tiedon ja taidon perusteella pyöräilijälle ennen vahinkotapahtumaa, omiaan aiheuttamaan laissa tarkoitettua vaaraa. Jos vastaus tähän kysymykseen on kielteinen, syyte pitää hylätä. Ankara, syyllisyydestä riippumaton rikosvastuu ei kuulu suomalaiseen oikeusjärjestelmään. On myös muistettava, että liikennerikoksiinkin sovelletaan tuomitsemiskynnystä, jonka mukaan syyttäjän pitää näyttää syyte toteen niin, ettei syyllisyydestä jää varteenotettavaa epäilyä.
Ennakkoratkaisun tarve
Nyt puheena olevasta tulkintaongelmasta ei ole KKO:n ennakkoratkaisua. Ongelmaa on käsitelty oikeuskirjallisuudessa sangen suppeasti (esimerkiksi teoksessa Tolvanen, 2018, Tieliikenteen käsikirja lähinnä säännöksen sanamuoto toistaen). Ennakkoratkaisun tarve on kuitenkin ilmeinen, koska pyöräily on lisääntymässä muun muassa siksi, että pyöräilyä helpottavat sähköavusteiset polkupyörät ovat yleistymässä. Voi olettaa, että juuri näillä uusilla pyöräsovelluksilla tullaan liikkumaan moottoriajoneuvoliikenteen joukossa ja myös pimeällä. Olisi sen takia ensiarvoisen tärkeää saada KKO:n arvovaltainen tulkinta siihen, miten termiä ”ajo haitatta päinsä” tulisi tulkita RL 23 luvun 1 §:n kontekstissa.
Matti Tolvanen
OTT, rikos- ja prosessioikeuden professori
Itä-Suomen yliopisto, Oikeustieteiden laitos
Kirjallisuutta:
Matti Tolvanen: Tieliikennerikokset (1999), Tieliikennerikokset ja kriminaalipolitiikka (1999), Tieliikenteen käsikirja (2018), Liikennerikokset teoksessa Keskeiset rikokset (2014)
Jussi Tapani–Matti Tolvanen: Rikosoikeuden yleinen osa, Vastuuoppi (2013)
Reino Ellilä: Uusittu liikennerikosoikeus (1974)
Ari-Matti Nuutila: Rikosoikeudellinen huolimattomuus (1996)
Dan Frände: Yleinen rikosoikeus (2012)"