Kävin vähän pyöräilemässä Norjassa, kun helatorstain jälkeinen perjantai oli vapaa, ja ennustettiin hienoa keliä.
Torstaina aamulla pakkasin ja lähdin puoli yhdeksän maissa polkemaan Tanaan. Keli on mahtava, on täysin tyyntä, pikkupakkanen ja aurinko porottaa. Tanassa pysähdyn huoltoasemalle jäätelölle. Norjassa myytävä jäätelö on mielestäni paljon parempaa kuin suomalainen. Koska jäätelö loppuu kesken, parinkymmenen kilometrin jälkeen Rustefjelbmassa pysähdyn toiselle jäätelölle. Huoltoaseman pihalla on kaksi miestä ilmeisesti renkaanvaihtopuuhissa. Puhumme hieman norjaa, mutta kun johonkin kysymykseen en osaa vastata norjaksi, kysyn, osaavatko he suomea, ja osaavathan he.
Jatkan länteen päin kohti Ifjordia. Mäkiä riittää. Ensin tie nousee sadan metrin korkeuteen, jonka jälkeen se laskeutuu alas vuonon rannalle ja kiertää sen. Seuraavaksi noustaan vähän yli sata metriä ylös ja taas alas. Tie on alamäessä todella surkeassa kunnossa, eikä siinä oikein uskalla edes neljääkymppiä ajella. Eikö norjalaisillakaan ole varaa pitää teitään kunnossa? Sitten tullaan seuraavan vuonon rantaan, ja taas ylös, tällä kertaa 150 metrin korkeuteen, ja sitten taas alas vuonon rantaan.
Seuraavaksi tulee hieman pitempi ylämäki. Tie nimittäin nousee yli 350 metriin. Välillä tie kulkee kapealla kallionkielekkeellä niin, että sekä ylä- että alapuolella on kymmenien metrien jyrkänne. Tie myös mutkittelee melkoisesti.
Ylhäällä on paljon pilkkijöitä. Norjalaiset käyvät Ifjordfjelletillä kuulemma vielä juhannuksenakin pilkillä. Tuuli on paikoitellen kinostanut tielle lunta, mutta kertaakaan en jää jumiin kesärenkaineni.
Ifjordissa käyn syömässä. Hinta on norjalaiseen tapaan suolainen, samoin ruoka. Kun olen jatkamassa, norjalainen, joka muistaa nähneensä minut viikko sitten Nuorgamin kaupan pihalla, tulee juttelemaan suomeksi.
Mäet jatkuvat. Välillä kiivetään ylös, ja sitten taas laskeudutaan vuonon rantaan. Adamsfjordfossenin kohdalla pysähdyn ihastelemaan vesiputousta ja hiekkarantaa. Harmillisesti putous on osittain lumen peitossa, eikä sen virtaama ole vielä kovin suuri. Parin viikon kuluttua tulvalla se olisi varmasti eri näköinen.
Seuraavaksi pysähdyn Silfarin kanjonille. Komea kanjoni se kieltämättä on. Harmi, kun lunta on vielä sen verran, ettei kunnolla pysty kävelemään kanjonin reunalla.
Lasken alas Pyssyjoelle. Tuuli yltyy. Aurinko menee pilveen. Jäämeri on valkoisenaan vaahtopäitä. Seuraavat 40 kilometriä on yksi hurjimmista pyöräilemistäni matkoista. Tuuli on vastainen, mutta pyörteilee kovasti, ja sivuttainen tuulenpuuska on kaataa minut. Kinneri nousee kahdelle pyörälle, mutta äkillinen korjausliike vastaantulijan kaistalle pitää pyörän pystyssä. Onneksi ketään ei tule vastaan. Joudun pitämään vaahtomuoviaukkopeitettä (vai mikä sen nimi on) käsin paikoillaan, jottei tuuli vie sitä. Päätän ajaa ilman sitä.
Poljen Lemmijoelta muutaman kilometrin etelään, ja laitan teltan pystyyn tien viereen. Tuuli on onneksi tyyntymään päin. Yöllä on pikkupakkanen.
Herään kuudelta ohiajavan rekan meluun. Sataa räntää. Syön leipää ja puoli levyä suklaata, puran teltan ja jatkan matkaa.
Lemmijoelta etelään on kauniita järviä, jokia, mäntykankaita ja vuoria. Valokuvaus on valitettavasti kielletty, koska tie menee sotilasalueen läpi. Skoganvarressa pysähdyn jäätelölle leirintäalueelle, mutta leirintäalue onkin kiinni toukokuun ajan. Kukapa tänne toukokuisessa räntäsateessa haluaisi tullakaan. Skoganvarren jälkeen tulee ylämäki. Tie nousee koivikkoa, järviä, soita ja loivasti kumpuilevia tuntureita sisältävälle ylängölle, jota riittää Kaarasjoelle asti.
Kymmenkunta kilometriä ennen Kaarasjokea näen halon. Kyseessä on kuulemma 22 asteen allasivuava kaari. Kyseistä halomuotoa en muista kovin montaa kertaa nähneeni.
Kaarasjoella käyn kaupassa ja kahvilassa. Räntäsade lakkaa. Jatkan Utsjoelle.
Kiva retki oli. Ehdottomasti mäkisin tähän mennessä tehdyistä pyöräretkistä. Kuvia en jostain syystä saanut liitettyä tietokoneella, joten laitan ne seuraavaan viestiin puhelimella.