Ajelin Maitoisen taajaman lähistöllä romanttisia kyläteitä ikionnellisissa tunnelmissa pystypyörälläni.
Kesken tämän idyllin syöksähti punasen torpan pihasta Karjalan karhukoiran näköinen otus hirveästi haukkuen.
Ei siinä mitään, mutta kun se näytti ikeniäänkin niin pahasti, etten koskaan aiemmin ollut nähnyt koiralla niin pahaa ilmettä, paitsi kirjoissa esimerkkinä vaarallisesta tilanteesta (?).
Nopeutta oli ehkä 17 km/h, joten koira saavutti ja arvelin sen jo tarraavan koipeeni oitis. Hädissäni nosti ketarani niin ylös kuin suinkin. Onneksi oli sen verran alamäkeä ettei vauhtini vähentynyt ja hetken kuluttua otus luopui yrittämästä syödä minut.
Se varmaan luuli minua sirkuksesta karanneeksi pyöräileväksi karhuksi, karjalaiseksi. Oli se kyllä sikäli osin oikeassa, että eräs sukuhaarani johtaa Pohjois-Karjalan takamaille.
Järkytyksestä toivuttuani aloin vasta kuvitella mahdollisuuksia. Se olisi voinut puraista pyllystä tai nilkasta, ja miten olisi sitten pyöräilyharrastuksen käynyt? Ei lohduttaisi siinä paljoa torpanomistajalta karhuttavat korvaukset, ei.
Mikä neuvoksi jatkossa? Maitoisen kylän reitti on niin idyllinen ja tuulahdus menneestä maailmasta jopa niin, että noin 20-kesäinen tuiki tuntematon tyttö melkein niiaten tervehti minua tien reunaa tepastellessaan. Eivät uudet reitit houkuttele vielä.