Nojapyöräfoorumi

Nyt vaan lopetat liikunnan tavoittelun, niin saat liikkumisen ilon takaisin ja johan rupeaa löytymään siihen aikaa sekä lajeja. Itsellä ainakin katoaa liikkumishalut, jos liikunta muuttuu suorittamiseksi - on se sitten kilpailua, kilometrien keräämistä tai kalenterin mukaan aikataulutettua. Tämä on vain valitettavasti helposti sanottu, mutta vaikeasti tehtävissä

jooseha kirjoitti:

Nyt vaan lopetat liikunnan tavoittelun, niin saat liikkumisen ilon takaisin ja johan rupeaa löytymään siihen aikaa sekä lajeja. Itsellä ainakin katoaa liikkumishalut, jos liikunta muuttuu suorittamiseksi - on se sitten kilpailua, kilometrien keräämistä tai kalenterin mukaan aikataulutettua. Tämä on vain valitettavasti helposti sanottu, mutta vaikeasti tehtävissä

On se melko aikataulutettua joka tapauksessa. Työt ja nukkuminen vie ison osan arkipäivistä. 2 arki-illoista on poissa pelistä viikottaisten menojen takia. Joskus kuulemma olisi hyvä olla kotonakin. Edellisessä ryhmäliikunnoissa kävin melkein 2 vuotta putkeen 2-3 kertaa viikossa. Ne treenit oli ajoittain vähän liiankin rankkoja, mutta oli kahvakuulaa, kuntonyrkkeilyä, sunnuntaivenyttelyä ja muuta. Hintakin kohtuullinen 50e/kk. Se vaan valitettavasti loppui eikä ole tullut aloitettua uudestaan missään muualla.

En tarkoittanut aikataulutuksella sitä että liikunnalle ei voisi varata aikaa muuten kiireisest elämästä, vaan sitä ettei liiku sen takia että kalenteriin on merkitty niin. Jos antaa luvan olla itselleen liikkumatta, vaikka kalenterissa niin lukeekin, muuttuu asia mielessä pakosta vapaaehtoiseksi. Toimii ainakin mulla paremmin, mutta kuten Jukka totesi olemme kaikki erilaisia Toisilla taas "pakko" toimii paremmin.

Listasimpa huvikseen ensimmäiseen viestiin lajeja, joista on jo joku haju ja taito.

Seuraa tajunnanvirtaa ja aiheesta toiseen loikkimista, koittakaa kestää

Mulla ei ole koskaan ollut oikeastaan ongelmana se, että liikunnasta ei saisi mielihyvää. Se on aina sopivina annoksina tuntunut hyvältä, sitten kun siihen on vaan saanut ryhdyttyä. Siis jälkikäteen, suorituksen aikana ei aina todellakaan tunnu hyvältä

Avainsana on sopiva annos. Jos on huonossa kunnossa, varma tapa tuhota liikunnan ilo on tehdä liikaa tai liian raskaita asioita. Vaikkapa juokseminen pitää aloittaa niin hitaasti että se tuntuu ja varmaan näyttääkin ihan todella tyhmältä

Palautuminen on ihan älyttömän tärkeää, ja sitäkin pitää opetella. Minulla tähän on auttanut mm. aktiivisuusranneke, joka mittaa askelien lisäksi myös stressitasoa ja palautumisen tehokkuutta. En väitä että se olisi hopeauoti, mutta on toiminut minulla. Vajaa vuosi sitten sain stressin takia sydämen lisälyöntejä pahimmillaan monta kertaa päivässä. Muutaman viikon lääkityksellä ja aktiivisella oman olotilan kuuntelulla niistä on päästy. Tällä tahdon kai sanoa että lääkäreistä ja muista ulkopuolisista asiantuntijoista voi olla apua joissain tilanteissa.

Stressireaktioiden vähentämiseen on tähdännyt myös se, että reilu vuosi sitten karsin lähes kaiken aikataulutetun tekemisen pois vapaa-ajastani. Lopetin mm. kansalaisopiston kurssit, vaikka tykkasin niistä, ne kuitenkin aiheutti toisinaan liikaa stressiä. Liikuntavuoroja varaan korkeintaan 2 viikkoa etukäteen.

Minulla ei ole sellaista motorista lahjakkuutta mitä "taitolajit" vaatii enkä ole luonnostani notkea. En myöskään ole erityisen kilpailuhenkinen. Koululiikunta aikanaan numeroarvosteluineen, testeineen ja koulukiusaajineen sai vihaamaan kaikenlaista liikuntaa ja joukkuelajeja aivan erityisesti. Tästä eroon pyristely on ollut pitkä tie, enkä edelleenkään juuri nauti joukkuepeleistä kuin ihan poikkeustapauksissa.

Myöskin olen perusluonteentani laiskuuteen taipuvainen ja mukavuudenhaluinen, joten pää kehittelisi helposti kaikenlaisia tekosyitä miksi just tänään ei lähdetä lenkille. On mukamas parempaa tekemistä (yleensä istumista), tai liikunta vie liikaa aikaa (jota ei tule käytettyä mihinkään erityisen hyödylliseen tai hauskaan kuitenkaan).

En oikeastaan muista mikä varsinaisesti aiheutti sen, että jotain loksahti päässä toiseen asentoon. Jossain vaiheessa aikaa alkoi löytyä eikä joka kerta tarvinnut puoliväkisin pakottaa itseään liikkeelle. Oman keski-ikäistymisen tiedostaminen ehkä, ja sen, että kondis oli aika heikko. Se näkyi lääkärintarkastuksessa ja työpaikan kuntotestissäkin ja kaikki tää yhdessä varmaan pisti tekemään asialle jotain.

Aloittaminen oli ihan tietoista itsensä rääkkäystä ensin alkuun. Helpottava asia oli omien lajien (nojapyöräily, jousiammunta ja suureksi yllätykseksi juoksu) löytäminen, vaikka nykyisin touhuan muutakin. Kannattaa siis kokeilla kaikenlaista mihin tarjoutuu tilaisuus.

Teki mitä hyvänsä, kestää valitettavan pitkään ennen kuin vanhoista tavoista pääsee eroon ja oppii uusia. Se on kuitenkin paskapuhetta ettei aikuisena voisi enää oppia pois kerran opetelluista elintavoista ja kaavoista. Valitettava tosiasia kuitenkin on että pysyvään tai edes pitkäaikaisene muutokseen sitä puolipakolla tekemistä on vaan jatkettava sitkeästi kuukausitolkulla.

Sen tajuaminen, että aikuisena voi valita itse mitä tekee, miten ja kenen kanssa eikä toisten arvostelua tarvitse sietää tai välittää siitä miltä homma näyttää on auttanut.

Olen ihan tietoisesti yrittänyt helpottaa "liikuntaan ryhtymistä". Tähän liittyy mm. se, että välineitä ja kamppeita on riittävästi (joo, oransseja nojapyöriä ei tarttisi olla ihan niinkään montaa ) Tällöin ainoat vaatteet ei ole pyykissä, tossut sateen jäljiltä märkänä, ja pyörästä kumi puhki kun tulee inspiraatio lähteä.

Ohjelmassa olisi myös kunnollisen pyörävajan rakennuttaminen pihalle, jolloin pyörät olisi helposti ajovalmiina odottamassa, senkun aukaisee oven ja ajaa ulos, varusteet valmiiksi pakattuna.

Samaa logiikkaa voi varmaan soveltaa kaikenlaiseen: Salikassi valmiiksi pakattuna oven pielessä, fillarin lukon avain kotiavainten kanssa samassa nipussa, joka pyörälle valmiiksi pakattu oma laukku missä välttämättömimmät (menee yllättäen pyöräilypainotteiseksi tää lista ), ajolasit peileineen ja buffi kypärässä joka on ulko-oven vieressä naulassa jne. Pienistä puroista jne.

Yksi hyvä juttu on ollut yhdistää liikuntaan jotain muuta hyödyllistä. Kuuntelen podcastia jostan kiinnotavasta aiheesta, käyn matkalla postissa, mietin seuraavan viikon ruokalistaa jne. Kaikki mikä lisää tunnetta siitä, että aikaa ei mene "hukkaan" auttaa.

Ylipäänsä omaa ajatusmaailmaansa kannattaa yrittää tarkastella ei vinkkeleistä, vaikka se on raskasta ja välillä kivuliastakin.

HTH

Varsin hyvää pohdintaa, Mahe! Tämä ketjuhan alkaa vaikuttaa jo terapeuttiselta. Suuntaan tänään uimahalliin, kun se aukee (ja on vielä auki). Olin kokonaan unohtanut, että siellä on pyörinyt myös vedessä tehtävä kuntoilukamppailulajin muoto, jota minun on pitänyt kokeilla. Syksyllä se kokeiluun, kun alkaa.

Pohdinnasta jäi mieleen koulun liikunta. Olen vähintään yläasteelle asti ollut koululiikuntatuntien hylkiö. Johtunee ylipainosta. Se, joka valitaan viimeisenä tai ei mielellään ollenkaan. En ole kaunainen, mutta kaipa tuo alitajuisesti vaikuttaa liikunnan kiinnostavuuteen. Muistan kun vitsillä yläasteen liikunnan opettaja sanoi, että olen euroopan notkein rautakanki. Totta se on. Olen sitä edelleen.

Ihminen on perusluonteeltaan laiska ja mukavuudenhaluinen. Miksi muuten kukaan oikaisisi lenkillä? Et ole poikkeus. Niiden tasot vain vaihtelevat. ^_^

Hyödyllisyyden yhdistämisesta tuli mieleen suunnistus. En osaa suunnistaa kartalla ja kompassilla, ja sehän olisi hyödyllistä, jos osaisi. Lisäksi juuri sitä epätasaista metsämaastoa ja luonnossa liikkumista. Suunnistusseurat järjestävät ja tekevät ns. iltarasteja ja myyvät karttoja omatoimiseen suunnistukseen.

Sähköpyörällä ajelu on lisännyt matkojen pituutta, ja sitä kautta tulee kuitenkin liikuntaa. Esim. ajoin huvikseen jätemäen huipulle, jota en on ennen tehnyt, yllättävän hyvät näkymät. Sähköpyörällä ajo on tavallaan käänteis-virtuaalista pyöräilyä, jossa maisema on oikea mutta liikunta kevennettyä

Tosin tuota uimahalliin menoa ei kannattaisi sanoa julkisesti tällä hetkellä. Siitä saa vaan moitteita, koska pahentaa pandemiaa. Olen jo epäsuorasti saanut.

Kaikki liikunnan vihaajat syyttää koululiikuntaa jossakin kohti keskustelua omasta liikkumattomuudesta Niin minäkin.
Ne lajit oli vain suunnistusta lukuunottamatta sellaisia joista en pitänyt, voiko siinä silloin muuta odottaakkaan kuin huonoja tuloksia ja roskasakkiin luokittelua.
Nykyään syytän itseäni. En tiedä auttaako sekään, mutta ainakin olen löytänyt henkilön joka voi vaikuttaa asiaan loppu elämäni osalta, toisin kuin se haudassa makaava liikunnan opettaja tai hänen opetussuunnitelmansa laatinut henkilö.

Missä kohdin mainitsin, että vihaan liikuntaa? Jos vihaisin liikuntaa, miksi kysyisin vinkkejä sen lisäämiseksi.

Helpompi keskustella kun kärjistää ihmiset kahteen ryhmään, vihaajiin ja rakastajiin.

Itse olen kans pohjimmiltani vihaaja. Työmatkapyöräily säilyy rutiinina kunnes käy muutaman päivän autolla. Sitten pitää taas viikko pakottaa itseään pyöräilemään että rutinoituu uudelleen.

Jos rakastaisit liikuntaa niin vinkkejä olisi vielä hölmömpi kysellä

jviirret kirjoitti:

Helpompi keskustella kun kärjistää ihmiset kahteen ryhmään, vihaajiin ja rakastajiin. Itse olen kans pohjimmiltani vihaaja. Työmatkapyöräily säilyy rutiinina kunnes käy muutaman päivän autolla. Sitten pitää taas viikko pakottaa itseään pyöräilemään että rutinoituu uudelleen. Jos rakastaisit liikuntaa niin vinkkejä olisi vielä hölmömpi kysellä

Okei. On hölmöä kysyä. No kysyin silti. On vain musta ja valkoinen. Tämä onkin se ongelma. Joko makaat kotona tai tähtäät olympialaisiin on nykypäivän seuraliikunnan ydin, jos kärjistetään samalla tavalla. Tästä on ollut puhetta mediassakin. Lasten ja nuorten urheilu on "veristä" ja kallista.

Krav Magassa pidin siitä, että harjoituksista puuttui kisoihin treenaajat. Se versio, jota tavallisella harrastajalle opetetaan on puhdas itsepuolustuslaji. Toki sielläkin oli yksittäisiä, jotka eivät ymmärtäneet tekemisensä seurauksia. Suurin syy miksi lopetin. Minulta puuttui tappelijan "asenne", kun ei halunnut aivotärähdystä tms.

Kävin äsken siis uimassa. Kävelin vajaan kilometrin hallille ja takaisin. Hiki tuli. Yleensä jonoa ennen aukeamista, mutta ei nyt. Menen suoraan uimaan, koska vesi on 32 asteista. Ei tarvetta saunalle. Tunnin uimisen aikana lisäkseni 2 aikuista ja 3 lasta. Vanhemmat vesijuoksijat puuttuivat kokonaan. Tullessani ovella pikkupoika kysyi, että onko se muka auki. En tiedä tarkoittiko juuri tätä päivää vai yleensä. Ei urheilua tarvitse rakastaa, mutta jotain tarttis kuitenkin tehdä. Oikein hyvä mieli tästä suorituksesta.

Olen tehnyt vakavan virheen, kun olen luullut, että 20-30 km nojapyörälenkki melkein joka päivä, riittää minun ikäiselleni kunnon ylläpitämiseen. Nyt, kun polven nivelleikkauksen jälkeen joudun paljon käyttämään käsivoimia esim. ylös noustessa tuolilta ja sängystä, on tullut selväksi, että käsien ja ylävartalon jumppaa olisi pitänyt harrastaa paljon enemmän.

Asia korostui tänä aamuna vielä enemmän, kun rollaattorin kanssa venähdytin pahasti vasemman olkapääni. Maailma pimeni pitkäksi aikaa. En tiedä onko sijoiltaan. Minun isäni oli taitava olkapäiden paikalleen asettelussa. Hän asetti kyynärvartensa potilaan olkavarren alle ja painoi voimakkaasti potilaan kyynärpäästä, ja nivel loksahti aina paikoilleen. Yksin temppu ei onnistu tai sitten nivel ei ole paikoiltaan.

Soitin aamulla päivystykseen. Sovittiin, että menen maanantaiaamuna läheiseen terveyskeskukseen. Siihen saakka olen käsi- ja jalkapuoli. Esim. portaissa kulkeminen ei onnistu. Asun toisessa kerroksessa, eikä tässä porrashuoneessa ole hissiä.

Tästä syystä voiskin aina pysähtyä, kun näkee puistopunttiksen. Tehdä muutaman sarjan ylävartaloon kohdistuvia liikkeitä. Toisinaan näin teenkin. Eilen en malttanut.

janx kirjoitti:

Tästä syystä voiskin aina pysähtyä, kun näkee puistopunttiksen. Tehdä muutaman sarjan ylävartaloon kohdistuvia liikkeitä. Toisinaan näin teenkin. Eilen en malttanut.

Jyväskylässä Rantaraitin vieressä on useita upeita punttiksia, ja olen silloin tällöin niihin pysätynytkin, mutta aivan liian harvoin. Kyllä nyt jatkossa, kun taas pääsee ajelemaan, täytyy parantaa tapoja.

Jos joku ihmettelee, miten voi rollaattorin kanssa nyrjäyttää olkapäänsä, voin kertoa, että istuin huomaamattani korin (väärälle) puolelle rollaattoria, kori antoi periksi ja, kun kädet olivat tukeutuneet kädensijoihin vasen olkapää venähti.