Kolmen pyörän loukussa?

[joe67]

Ai laskeeko aurinko jossain päin kesällä? Enpäs tiennytkään...

[Paavo]

Alaohjattava SWB:ni ei budjetoituun reissupäivään mennessä ehtinyt aivan valmiiksi. Niinpä lähdin H:ki-T:re-reissuun Kick Bikella. Aikaa meni noin 14 tuntia, pidin tosin pitkiä taukoja.

Oli mukava huomata, että pystypyörävaivat eivät koske potkulautailijaa. Perille päästyäni en joutunut sänkyyn pillimehua imemään, vaan kietaisin reilusti oluen. Tosin pikkusormet vähän puutuivat -ajaessa on painoa käsillä. Reitti oli vanha Tampereen-Helsingintie nro 130. Liikennettä oli sunnuntaina aika vähän ja piennarta riitti. Sääksmäen kohdalla on hulppeat maisemat.

Potkulaudan plussia ja miinuksia:
+monipuolista liikuntaa, käy hyvin ainoaksi lajiksi
+paikat eivät puudu
+kevyt kantaa
+nopea vaihto kävely/ ajaminen
+simppeli: vähäinen huollontarve

-polkuvehkeitä hitaampi
-vauhti (yli 20 km/h?) pistää hikoilemaan
-pieni maavara
-ei sovi talviajoon
-ei tavaratelinettä

SWB:ni ongelma piilee alaohjauksen mitoituksessa. Nykyisellään pyörällä on vaikea ajaa suoria linjoja. Ohjaus pitää saada rauhallisemmaksi pientareilla ajamista varten. Tällä foorumilla onkin asiaa käsitelty, pitää ottaa neuvoista vaari.

[jviirret]

Tuommonen kickbike on kyllä mainio kuntoilu väline, itsellänikin oli useamman vuoden sellainen. Kaloritaulukoiden mukaan yksi eniten rasvaa polttavista liikunta muodoista, helppo uskoa, siinä kun kaikki lihakset tuntuu aluksi kipeytyvän
Miinus listaan lisäisin että talviajon lisäksi ei sovellu irtosoralle/hiekalle, eli ajokauden aloitus venyi aina siihen kunnes saivat kevyenliikenteen väylät lakaistua. Lisäksi mun kickbikessä ei ollut tangon korkeuden/etäisyyden säätöä, joten ajoasento oli omasta mielestä liian urheilullinen. Toki kannattimen olisi saanut vaihdettua.
Tavaran kuljetukseen ratkaisuksi sopisi etukori.

Jukka

[tavasti]

Alaohjattava SWB:ni ei budjetoituun reissupäivään mennessä ehtinyt aivan valmiiksi. Niinpä lähdin H:ki-T:re-reissuun Kick Bikella. Aikaa meni noin 14 tuntia, pidin tosin pitkiä taukoja.

Ihan kelpo suoritus, itse saattaisin nippa-nappa kyetä samaan nojakilla.
Olisipa itselläkin tuollainen kunto!

Keskiviikkona itse ajelin 130 km/6h ajoaikaa. Kaikkiaan aikaa kului melkein 9h, mutta siinä oli kaikenlaista säätöä ja haeskelua.

[Paavo]

Matka on takana. En ratsastanut kohti auringonlaskua, vaan etelää: Tampereelta Helsinkiin. Tarkoitus oli testata, miten nojapyöräilyyn tottumaton kroppa kestää. Toiseksi jätelavanojakin suorituskyky tai suoriutuminen ylipäätään oli arvoitus. Ainahan voisi syyttää pyörää, mutta pyöräkin voisi syyttää miestä. Ilmaisosista kasatulla pyörällä ajaminen on kuitenkin tietoinen valinta. Tiesin myös, että ajokokemusta oli takana vain saman verran kuin matkan pituus tulisi olemaan.

Ajanpuutteeseen vedoten valmistelin ajokkia monenlaisilla patenteilla. Hinkkaava jarrupala asettui kohdilleen kuminauhalla. Repsottava istuin tarvitsi rautalankaa. Räminää riitti, ilmastointiteippi loppui. Lopulta pyörä muistutti lukuisia kesäautojani: eteenpäin mentiin kaiken toimiessa riittävän hyvin.

Aloitin pintakaasulla. Näin moottori kai rasittuisi mahdollisimman vähän. Ylämäissä tarvitsi silti pinnistellä. Piti laittaa kaikki peliin, vaikka olin vasta alussa. Mutta alamäissä ja tasaisella mentiin juhlavan mukavasti.

Valtatien reunalla olin pulassa rekkojen kanssa. Onneksi niitä tuli vain muutama.

Puolenvälin tienoilla kaikki oli hyvin. Pyörä ja mies alkoivat sulautua yhteen. Mutta sitten alkoivat ongelmat.

Kun oli jäljellä puolensataa kilometriä, polvet olivat kipeät. Tauot eivät auttaneet. Avuksi tuli maantiede: kovia nousuja ei ollut. Lähempänä polviin sattui tasaisellakin. Loivatkin mäet piti vivuta hampaat irvessä. Metsästä tuli hyttysiä, jotka pysyivät naureskellen vauhdissani. Alkoi olla pimeää, ei ollut lamppua. Onneksi takana oli heijastin. Sivupeilin olin lyönyt irti pudonneita ketjuja korjatessani; varsi oli vioittunut Hyvinkäällä, jossa paikkasin renkaan. Tähtikirkas yö oli kylmä, kun saavuin Vantaalle. Eksyin omakotialueelle ja kirosin ääneen polviani, huonoja opasteita ja kotiin jäänyttä takkia. Se ei olisi painanut enempää kuin ylimääräinen juomapullo, joka oli pelkkää painolastia.

Polvista huolimatta oli elämys lasketella alamäkiä kohti Oulunkylää. Suuri istuin tuntui majesteettiselta. Aloin ymmärtää, mistä tässä pyörässä pidän. Yölliset reippailijat pysähtyivät ja tarjosivat hörppyä omista juomapulloistaan. Kotipihaan kaartaessani olin ollut matkalla noin 13 tuntia.

On loppuyhteenvedon paikka: en olisi viitsinyt ajaa metriäkään pidemmälle. Rappukäytävässä ontuessani naapurit tekivät omat päätelmänsä. Seuraavana päivänä koipi kramppasi ostoskeskuksessa. Kesti neljä päivää, ennen kuin jalat tuntuivat normaaleilta.

Pyörään olen tyytyväinen. Sitä voi parannella ja ajokki päivittyy liukkaammilla osilla sitten joskus, kun niitä tulee jätelavalla tarjoukseen. Jos pystymetsästä tempaistu kaveri ajaa ongelmitta yli 100 kilometriä, täytyy polvien kipeytymisen johtua harjoituksen puutteesta. Näin ainakin haluan uskoa.

Harjoittelu onkin sitten ongelma. En halua investoida nojapyörään, koska ajaminen on minulle vain satunnainen harrastus. Pitkiin matkoihin on aikaa harvoin, ehkä vain kerran vuodessa. Minusta nojapyörä ei ole urbaanissa ympäristössä ja lyhyehköillä arkimatkoilla muutenkaan parhaimmillaan. Haitta on myös se, että rasitus kohdistuu lähes yksinomaan jalkoihin: kun kuntoilee vain pyöräilemällä, on kaikkinainen monipuolisuus tervetullutta. Minulle ainoa syy työntää nojakki ulos tallista olisi harjoitella joskus tulevaisuudessa ajettavaa pitkää matkaa varten. Enkä edes tiedä, kuinka usein lenkkiä pitäisi tehdä nojailukunnon säilyttämiseksi.

Pitkällä matkalla on nyt testattu pysty- ja nojapyörää sekä Kick Bikea. Ensi kesänä vuorossa ovat rullaluistimet. Nojapyörä näyttäisi vaativan totuttelua ja tietoista harjoittelua, mutta kenties se myös palkitsee vaivan parhaiten.

[tavasti]

Pyörään olen tyytyväinen. Sitä voi parannella ja ajokki päivittyy liukkaammilla osilla sitten joskus, kun niitä tulee jätelavalla tarjoukseen. Jos pystymetsästä tempaistu kaveri ajaa ongelmitta yli 100 kilometriä, täytyy polvien kipeytymisen johtua harjoituksen puutteesta. Näin ainakin haluan uskoa.

Hienosti pinnistelty!

Varmasti harjoittelu auttaa. Itsellä on myös ollut riesana polven seudulla pienten lihasten kramppaaminen. Itse olen keksinyt siihen kaksi lääkettä:

• lyhyemmät kammet.
• riittävästi lämpöä, eli pitkät lahkeet jos ei ihan helle ole. Itse mieluummin ajaisin shortseilla aina kun on yli +10 astetta, mutta jalat tuntuvat olevan eri mieltä.

[puheseppo]

Juu omistan kolme polkupyörää ja yhden potkulaudan. En kylläkään koe olevani niiden loukussa, koska ilman nojistani muiden vehkeiden yhteenlaskettu arvo peräkärryineen on maks. 200 € hujakoilla, ja yhtäkään en ole itse kummemmin korjaillut, eli tunnearvoakaan ei ole paljoa kertynyt.

[Paavo]

Kyllähän nojapyörä on pyöristä se, jolla ainakin minä haluaisin pitkät matkat taittaa. Nojapyöräily kuitenkin poikkeaa monista muista lajeista siinä, että kuski on vaaka-asennossa. Oma kokemukseni on, että laji vaatii siksi tavallista enemmän tottumista -toki joku on voinut heti päästä nauttimaan mukavista kilometreistä. Itselläni esim. potkulautailu ja hiihto ovat olleet kynnykseltään matalia lajeja. Mikään paikka ei ole kipeytynyt ja pitkätkin siivut ovat menneet ilman kipua, vaikka väsyyhän siinä rehkiessä. Toki nojakeissa on eroja ja kevytkulkuisempi tehdasnojakki veisi varmasti noviisin pidemmälle, ennenkuin mihinkään sattuu. Olen saanut sen käsityksen, että konkarit ajavat vaikka kuinka pitkään ilman kipuja. Koska pystypyöräilyyn kuuluvat ergonomiaongelmat puuttuvat, tähän on helppo uskoa. Sama on minullakin tavoitteena sekä pyörän kehittelyn että itseni suhteen. Pyörän pitää olla niin hyvä, että sillä ajaa periaatteessa määrättömän pitkälle. Matkanopeus merkitsee paljon vähemmän. Kolmipyöräinen nojakki sopisi filosofiaani oikein hyvin, sillä ohiajavista rekoista ei varmaankaan ole suurta huolta. Lisäähän jännitys väsymystä ja päinvastoin. Tärinäraidat taitavat vain yleistyä koko ajan? Olen myös miettinyt siirtymistä yläohjaukseen, sillä se mahdollistaisi Swing-nojapyörästä tutun käsivedon. Se voisi olla oikein hyvä noviisille, sillä ylämäet helpottuisivat. Matka-ajossa vain huolettaa, vetelisikö sillä itsensä piippuun huomaamatta. Mutta ainakin se jakaisi rasitusta myös yläkropalle ja tekisi nojapyöräilystä paljon monipuolisemman liikuntamuodon. Omalla kohdallani se lisäisi myös harjoittelumotivaatiota, joka tällä hetkellä on hakusessa.