Nyt parisenkymmentä kilsaa lisää kaupunkiajelua takana. Tässä kaupungin reunalla toki. Teiden ylitykset tuntuu vaikeimmilta. Muuten alkaa homma stabiloitua.
Nyt alkaa esim. käsien lasku alas tangolle ja siinä käsien pito sujua. Mietin matkalla miksi se on ollut niin vaikeaa ja päädyin siihen että silloin selän yläosa on vähän jäykempi kuin käsien ollessa massun päällä. Hartioilla ohjaamiseen osallistuminen muuttuu siis jäykemmäksi. Kevyen liikenteen väyliä ja osin katuja pitkin pysyy tommoinen parinkympin nopeus ihan kivasti.
Ajelin siis tuossa Vehkalahden rannoilla ja siinä uudella omakotialueella, ja aivan käsittämätöntä on se ajoneuvoyhdistelmien määrä jossa on 1-2 aikuista, lastenvaunut ja koira. Koiria oli muutenkin paljon liikkeellä ulkoiluttamassa puhelimia joissa oli kiinni joku ihminen.
Yksi koira hyökkäsi päin. Ajoin melkein lepikkoon, tai itseasiassa sähkönjakokeskusta päin. Mulla on nykyään metodina pitää kädet sylissä, pyrin vakauttamaan kamalatkin kaarrokset vain polkemalla pokkana eteenpäin. Kyllä se kone tuntuu oikenevan. Äkillisessä tuntuman herpaantumisessa riittää nopea käden nosto tasapainoittamaan tilannetta. Jänskää.
Mietin eilen riippumatossa semmoista että pythonilla ajaminen on nyt saattanut vaikuttaa siten että muutenkin osaa käyttää kehoa pienemmällä hosumisella. Riippumattoon tämä liittyy niin, että huomasin vauhdittavani pötköttelyä todella minimaalisella jalan liikkeellä erittäin tarkoituksenmukaisesti.
Pyöräillessä taas huomaa että hetkittäin ohjaamiseen tuntuu riittävän AJATUS, ajattelee että tuosta mutkasta pitäisi ajaan noin. Ja hups, pyörä meni siitä, ilman että koki liikuttaneensa mitään - siis jotenkin automaagisesti. Onkohan se nyt sitä zeniä? Suurimmaksi osaksi toki homma on tietoista liikuttelua. Mutta kuulkaas, tämä ilahduttaa ja lisää uskoa.
Nyt tuntuu siltä että olisi valmis jo kohta hiljaiselle maalaismaantielle esim. tuonne Mattisenlahdentien kivalle lenkille Liperiin http://goo.gl/maps/X585